Milloin roturisteytyksistä tuli koiranjalostuksessa tabu?
Kirjoittaja Ingemar Borelius, suomennos Katariina Mäki
Kennelliitoissa ympäri maailman on
otettu käyttöön erilaisia toimenpiteitä rotukoirien terveyden parantamiseksi ja
ääripiirteiden aiheuttamien hyvinvointiongelmien suitsimiseksi. Useimmilla
roduilla on käynnissä perinnöllisten sairauksien vastustamisohjelmia.
Sukusiitoksen negatiivisten vaikutusten torjuminen on sen sijaan edelleen tehotonta.
Risteytys rotumuunnosten tai eri rotujen välillä on ainoa keino laajentaa
jalostuspohjaa, kun rodun kestävään ylläpitoon tarvittava perinnöllinen
monimuotoisuus häviää. Pohjoismaissa toteutetaan menestyksekkäitä
roturisteytysprojekteja menetetyn monimuotoisuuden palauttamiseksi, mutta miksi
roturisteytyksiä ei käytetä hyväksi laajemmassa mittakaavassa?
Yllä: Sileäkarvaisennoutajan (FR) ja
kultaisennoutajan (GR) perinnöllinen monimuotoisuus USA:ssa tehdyssä tutkimuksessa
(UC Davies VGL laboratory). Sileäkarvaisennoutajan perinnöllinen monimuotoisuus
on merkitsevästi kapeampi. Tämä ihastuttava rotu luotiin Briteissä ennen
ensimmäistä maailmansotaa 30:stä keskenään lähisukuisesta koirasta.
Rotukoirien historia
Puhdasrotuisten koirien jalostus alkoi Britanniassa viktoriaanisella aikakaudella 1837-1901, jolloin kuningatar Viktoria oli vallassa. Tämän vauraan ajanjakson aikana ihmisten elinolot muuttuivat dramaattisesti kaikkialla. Teollistuminen ja brittiläisen imperiumin kasvavat voitot tuottivat rikkaille yhteiskuntaluokille valtavia omaisuuksia. Useimpien ihmisten työaikaa vähennettiin asteittain. Urheilusta tuli aateliston suosikkiharrastus, jossa metsästys- ja koiraurheilulajeilla oli merkittävä sija. Urheilu oli alun perin herrasmiesten harrastus, mutta vähitellen myös naiset ja tämän jälkeen myös alemmat yhteiskuntaluokat ottivat tämän harrastuksen omakseen.
Rotukoirien kasvatus oli kuitenkin alusta alkaen herrasmiesten tehtävä. Tuon aikaisiin koiraharrastusraportteihin tutustumalla huomaa, että useimmat rotukoirat olivat rikkaiden miesten omistamia ja kasvattamia. Heidän joukossaan oli useita herttuoita ja jaarleja. Englannin Kennel Clubin perustajalla Sewallis Shirleylla oli Ettington Park -kartanossaan Stratford-upon-Avonin lähellä suuri kennel, jossa hän kasvatti englanninbulldoggeja, bullterriereitä, kettuterriereitä, settereitä, pointtereita ja noutajia. Hänellä oli suuri kartano myös Irlannissa, jossa hän kasvatti collieita. Hän oli pääosissa sileäkarvaisennoutajan eli flatin luomisessa, ja hänen collietaan Trefoilia pidetään pitkäkarvaisten collieiden esi-isänä. H.R. Farquharsonilla taas oli Dorsetin-kartanollaan yli sata newfoundlandinkoiraa.
Tuon ajan merkittävillä lintukoirakasvattajilla oli suuria kenneleitä, joissa oli usein monia eri rotuja. Koiria hoitamaan, kouluttamaan ja esittämään palkattiin ammattilaisia, joita suurimmissa kenneleissä oli useita. Koiranäyttelyistä ja -kokeista raportoitiin päivälehdissä yksityiskohtaisesti, muiden urheilutapahtumien rinnalla. Keskustelu oli voimakasta ja koski tapoja pitää, kouluttaa ja kehittää eri rotuja.
Puhtaisiin rotuihin keskittyminen oli hyvin paljon aikansa ilmiö. Uudet keksinnöt muuttivat radikaalisti jokapäiväistä elämää ja aloittivat teollisen vallankumouksen. Muutos oli nopea. Uskottiin voimakkaasti, että ihminen voisi tehdä mitä vain maailman muuttamiseksi. Mendel ja Darwin mullistivat tietämyksen genetiikasta ja kaikkien eliölajien kehityksestä. Vaikka monet rodut tai koiratyypit olivat olleet olemassa vuosisatojen ajan, 1800-luvun loppupuoliskolla nopeasti kasvava koiranäyttelytoiminta muutti nämä koiratyypit kasvavaksi määräksi erikoistuneita ja tarkemmin määriteltyjä rotuja. Tarve laatia tarkemmat säännöt eri rotujen arviointiin synnytti ensimmäiset koirakerhot ja rotumääritelmät. Kantakirjat suljettiin vähitellen, täysin puhtaiden rotujen kasvatuksen edistämiseksi.
Uusia rotuja määrittelivät tarve yhtenäiselle koirien arvioimiselle, johtavien kasvattajien mieltymykset sekä roolimalleina toimivat koirayksilöt, joita arvostetut kasvattajat ja tuomarit suosivat. Nopeasti kasvavalle koiramaailmalle tuli intohimoisen tärkeäksi jalostaa täydellisemmän näköisiä ja "puhtaampia" rotuja. "Puhtaus", kun kyse on jalostuksesta, muuttui tuota ajanjaksoa heijastavaksi muotisanaksi, eikä kukaan voinut kieltää sitä, että se heijasteli uskoa myös ihmisrotujen puhtaudesta. Se oli laajalti hyväksytty opinkappale ympäri Eurooppaa jo kauan ennen juutalaisten joukkosurmaa. Kohtalokas usko eri rotujen säilyttämiseen ehdottoman puhtaina muodostui tuohon aikaan, samoin pyrkimys parannella koirarotuja niin, että niiden yksilöt olisivat alkuperäisten, roolimalleina toimineiden koirien kopioita.
Hyvät ominaisuudet kehittyvät valikoivan ja tavoitteellisen jalostuksen kautta. Jalostukseen käytetään koiria, joilla on haluttuja ominaisuuksia, ja jalostuksesta karsitaan koirat, joilla on epätoivottuja ominaisuuksia. Käyttökoirien jalostusohjelmissa koirien ominaisuudet testataan tarkkaan ennen jalostuspäätöksiä. Kokemus sekä geneettiset lainalaisuudet kertovat, että tuloksia saavutetaan huomattavasti tehokkaammin, jos tuloksia on koiran omien testitulosten lisäksi saatavilla myös sukutaulun koirista. Vahvoista työlinjoista polveutuvat hyvät koirat tuottavat parempia ja tasaisempia pentueita kuin koirat, joiden tausta on huono tai sekava.
Tämä on ilmeistä, kun tarkastellaan brittiläisiä käyttökoiria. Hyvillä sukulinjoilla on taustallaan työnäyttöjä sukupolvi toisensa jälkeen aina viime vuosisadan alkuun saakka. Tämä koskee kaikkia työtaustaisia noutajia ja mitä todennäköisimmin myös paimenkoiria ja muitakin työkoiria. Roduissa on siis vuosikymmenten ajan onnistuttu säilyttämään hyviä työominaisuuksia.
Useissa käyttökoiraroduissa rotuominaisuuksia mitataan osallistumalla sekä kokeisiin että näyttelyihin. Isossa-Britanniassa käyttökoirien koetoiminta syntyi käsi kädessä ensimmäisten koiranäyttelyiden kanssa, vaikka ajo- ja vinttikoirien ensimmäiset kokeet järjestettiinkin jo kauan ennen tätä. Kaikkien aikojen ensimmäinen koiranäyttely järjestettiin settereille ja pointtereille Newcastle upon Tynessä vuonna 1859, ja ensimmäinen koetapahtuma järjestettiin kanakoirille vuonna 1865.
Lammaspaimenina työskentelevistä koirista kertovassa kirjassa mainitaan, että "ensimmäiset koiranäyttelyt toivat yhteen työskentelevien noutajien ja lammaskoirien sekä näyttelykoirien kasvattajat. Mies sileäkarvaisennoutajan takaa, Kennel Clubin perustaja Sewallis Shirley oli tässä vuoropuhelussa avainasemassa." Sewallis Shirley oli myös yksi vuonna 1870 Pohjois-Walesissa järjestetyn ensimmäisen noutajien metsästyskokeen puuhamiehistä. Samalla alueella pidettiin myös ensimmäinen lammaskoirien työkoe vuonna 1873.
Koetoiminnan aloittamisella oli mittaamaton vaikutus parempien työkoirien jalostukseen. Toisaalta tiukka valinta ja pyrkimys täydelliseen ihannekoiraan supistaa perinnöllistä monimuotoisuutta työkoirilla aivan samoin kuin näyttelykoirillakin. Kapea-alainen jalostus muuttaa myös rotutyyppiä ja käyttöominaisuuksia ja vie siten rotuja koko ajan kauemmas niiden alkuperäisestä tyypistä.
Kilpailu johtaa liioitteluun
Kilpailu oli avaintekijä, joka kulki käsi kädessä kaikkien 1800-luvun toisella puoliskolla tapahtuneiden suurten muutosten kanssa. Kilpailu oli tärkein vaikuttaja useimmilla ihmiselämän sektoreilla. Mutta vaikka kilpailu onkin useimmilla aloilla johtanut nopeaan edistymiseen, sillä on myös kielteisiä vaikutuksia.
Koiramaailmassa kilpailulla on taipumus johtaa liioitteluun. Tavoitteet "täydellisen" voittajan aikaansaamiseksi edistävät äärityyppisten koirien jalostusta. Koirista on tullut yhä yhdenmukaisempia. Samalla tuomareiden työstä on tullut haastavampaa. Liioitelluimmilla rotupiirteillä on taipumus tulla palkituiksi näyttelyissä. Sama kehityskulku koskee käyttökoiria. Kilpailu siitä, mikä yksilö parhaiten vastaa tämän päivän ihannekoiraa aiheuttaa, että jalostetaan ominaisuuksiltaan yhä tasaisempia ja liioitellumpia koiria. Eettiseltä kannalta jalostuksen päämääränä tulisi olla tarkoitukseensa sopivien seura- tai hyötykoirien jalostaminen pääosin tavallisille ihmisille, mutta tämän sijasta monelle on ensisijaista kasvattaa voittajia koiraharrastuksen eri lajeihin.
Genetiikan lakien mukaan ilmiasujen samankaltaistuminen tarkoittaa myös geenien samankaltaistumista, toisin sanoen monimuotoisuuden vähenemistä. Vaikka linjasiitoksen ja voittajakoirien laaja käyttö monissa roduissa onkin vähentynyt, tasalaatuisuuteen pyrkiminen lisää silti jo itsessään sukusiitosta ja kaventaa jalostuspohjaa. Sukusiitosasteen laskeminen jalostusyhdistelmää suunniteltaessa ei anna kokonaiskuvaa rodun sukusiitostilanteesta. Vaikka monella rodulla aiemmin olikin vankka jalostuspohja, yhdenmukaisuuden tavoittelu on muuttamassa useita pienempiä rotuja haavoittuvaisiksi. Nyt onkin erittäin tärkeää lanseerata kaikille koiraroduille uusi muotitermi "kestävä kehitys". Kestävän kehityksen varmistamiseksi yhä useammalla koirarodulla tarvitaan jalostuspohjan merkittävää laajentamista.
Roturisteytykset noutajilla ja spanieleilla
Suosittuja noutajarotuja jalostettiin aiemmin pitkään saman rodun eri muunnoksina. Noutajia esitettiin näyttelyissä eri luokissa, joita olivat esim. aaltoilevakarvaiset, lyhytkarvaiset, pitkäkarvaiset, kiharakarvaiset, mustat, maksanväriset ja vähän myöhemmin sileäkarvaiset - paljon ennen kuin mukaan ilmestyivät labradorinnoutajat ja kultaisetnoutajat. Vuonna 1916 iskettiin kuitenkin jarru pohjaan. Labradorikehissä voitokkaan Horton Maxin sukutaulussa oli 50 % sileäkarvaistanoutajaa. Tieto tästä sai johtavissa labradoripiireissä aikaan raivokkaita reaktioita, ja Kennel Club laati uusia sääntöjä. Noutajat, joilla oli sama alkuperä ja jotka oli kehitetty samaan käyttötarpeeseen, samanlaisella luonteella ja käytännössä samanlaisella rotumääritelmällä, jaettiin eri roduiksi, jotka alkoivat erkaantua toisistaan rakenteen ja käyttäytymisen suhteen.
Horton Max (s. 1913), voitokas koira labradorikehissä. Sen isoisä Jimmy of Riverside menestyi flattikehissä.
Jimmy of Riverside (s. 1906)
Vielä pitkän aikaa, vuosien 1916-1970 välillä, eri noutajamuunnoksia sai kuitenkin risteyttää keskenään, ja risteytyskoirat saivat kilpailla metsästyskokeissa. Jos niitä käytettiin jalostukseen, ne voitiin kolmen takaisinristeytyssukupolven jälkeen merkitä taas puhdasrotuisina kantakirjaan. Vaikka nämä muunnosristeytykset vaikuttivat noutajarotuihin vain rajoitetusti, niitä tehtiin ennen toista maailmansotaa melko usein. Labradori x flatti -risteytyskoirat esiteltiin oman otsikkonsa alla Kennel Gazette -lehdessä. Ne olivat noutajien mestaruuskilpailuissa voitokkaita, ja niiden tarjoamasta geenivirrasta oli suurta hyötyä kasvattajille, jotka tätä tilaisuutta halusivat hyödyntää. Labradoreissa flattiristeytyksiä tehtiin jalostuspohjan laajentamiseksi ja työominaisuuksien parantamiseksi melko usein aina 1930-luvulle asti. Flatteihin ja kultaisiinnoutajiin taas risteytettiin labradoria 1930-luvun lopulle asti parantamaan parhaiden työlinjojen metsästysominaisuuksia.
Yllä: Sileäkarvainennoutaja Tonggreen Sparrow Boylla (s.1966) oli suurin vaikutus rodun kehitykseen sekä ulkomuodon että metsästysominaisuuksien osalta. Sillä oli kuusi labradori x flatti -esivanhempaa kuuden sukupolven sukutaulussaan. Tämä koira on hieno todiste siitä, kuinka risteytyksillä voi olla erinomainen vaikutus rotuun monelta eri kantilta tarkasteltuna.
1970-luvulle asti myös spanieliroduilla oli voimassa samanlaiset risteytyksiä koskevat säännöt kuin noutajilla. Springerspanielin ja cockerspanielin jako kahdeksi roduksi tapahtui aikoinaan ainoastaan painon perusteella. Metsästysspanieleiden ominaisuuksien parantaminen risteytysten avulla oli erittäin looginen keino, jota on todennäköisesti käytetty silloin tällöin vuosien varrella myös salaa, koska se on vastoin nykyisiä puhdasrotuisuuteen keskittyviä sääntöjä. Näitä sääntöjä ei voi kuin ihmetellä - roturisteytyshän on mitä luonnollisin ja perinteisin keino parantaa koirien ominaisuuksia ja ylläpitää kestävää jalostuspohjaa.
Eri rotujen olemassaolosta on selkeää hyötyä. Pennunostaja voi koiraa hankkiessaan varmistaa, että sen koko, tyyppi ja luonne ovat toivotunlaiset ja sopivat hänen elämäntapaansa. Useimmat meistä ovat luultavasti kuitenkin yhtä mieltä siitä, että rotujako on mennyt äärimmäisyyksiin, kun samaan tarkoitukseen jalostetut ja samanrakenteiset rodut on jaettu erillisiksi vain värin ja/tai karvanlaadun perusteella. Halu jalostaa tarkasti määriteltyjä ihannekoiria saa aikaan myös nopeasti lisääntyvää sukusiittoisuutta. Vaikka jatkuvasti yritettäisiin löytää eri sukuisia koiria jalostukseen, tietyn jalostustavoitteena olevan tarkan tyypin tavoittelu saa aikaan suosittujen urosten toistumisen rodun sukutauluissa lukemattomia kertoja. Samankaltaisten "serkusrotujen" olemassaolo voitaisiin kuitenkin muuttaa voimavaraksi, kun tiedetään, että risteytykset ovat välttämätön ja ainoa keino torjua sukusiitoksen vakavia seurauksia ja suosittujen urosten liiallista käyttöä monissa haavoittuvissa roduissa.
Mitä sanovat tutkijat?
Ruotsalainen professori Per-Erik Sundgren sekä muut geneetikot varoittivat jo useita vuosia sitten rotujen sisäisen sukulaisuuden lisääntymisestä sekä sen aiheuttamista terveyshaitoista. Nykypäivänä on käytettävissä tehokkaita DNA-menetelmiä, joiden avulla rotujen perinnöllistä monimuotoisuutta voidaan tarkastella. Lisäksi mahdollisuudet roturisteytyksiin sukulaisrotujen kesken ovat paremmat kuin ennen. Pohjoismaisissa kennelliitoissa on parhaillaan käynnissä useita onnistuneita roturisteytysohjelmia.
Tulisi miettiä keitä varten me jalostamme koiria. Vaikka useimmat tavoitteelliset kasvattajat pyrkivät nykyisin tuottamaan erinomaisia seura- ja/tai käyttökoiria tavallisille koiranomistajille, kokonaisuutta ajatellen vahvin jalostusta ohjaava tekijä on kuitenkin kilpailu. Kilpailu on muokannut ja muokkaa jatkuvasti kaikkia nykyisiä koirarotuja, tapahtui se sitten ulkomuodon tai käyttöominaisuuksien perusteella.
Kasvattajat ja pennunostajat ovat yhä tietoisempia monilla perinteisillä roduilla esiintyvistä terveysongelmista. Usein kuulee ilmaisuja, joiden mukaan suositut rotumme ovat sukusiittoisia tai pilalle jalostettuja. Monilla roduilla on kasvavia imago-ongelmia. Niin sanotut design-rodut ovat viemässä ennen niin suosittujen rotujen paikkoja suosituimpien rotujen listoilla. Tämä on tosiasia, joka on otettava rotukoiramaailmassa vakavasti. Monien rotujen rekisteröintimäärät ovat laskussa, ja tämä suuntaus jatkuu, jos radikaaleja toimia ei aloiteta. Jos on syytä uskoa, että rotu kärsii kapean jalostuspohjan aiheuttamista vakavista ja yleisistä terveysongelmista, on kennelliitoilla ja rotuyhdistyksillä ympäri maailman moraalinen velvollisuus toimia, ja tehdä se nopeasti.
Monilla roduilla oli aiemmin avoimet kantakirjat, jotka mahdollistivat serkusrotujen väliset risteytykset ja osaltaan säilyttivät riittävän geneettisen vaihtelun. Sekä historiallisista että uusimmista risteytyksistä saadun kokemuksen perusteella on ilmeistä, että tällaista jalostusta voidaan tehdä hyvin menestyksekkäästi ja että rotutyypillinen ulkomuoto ja käyttäytyminen voidaan roturisteytysten jälkeen palauttaa muutamien sukupolvien takaisinristeytyksillä.
Nykyisin lähes kaikkien rotujen kantakirjat ovat suljettuja, ja tällä voi olla kriittisiä seurauksia erityisesti pienemmille populaatioille. Edesmennyt Per-Erik Sundgren kirjoitti 1980-luvulla, että suurin osa koiraroduista oli juuri tuolloin sen ajanjakson alussa, jossa sukusiitoksen haittavaikutusten ilmenemisen voidaan odottaa toden teolla alkavan. Sundgren totesi, että jos mitään vastatoimenpiteitä ei suunnitella ja toteuteta, rotujen ongelmat todennäköisimmin pahenevat voimakkaasti seuraavien 10-20 vuoden aikana. Sundgren väitti myös, että terveysohjelmat ilman muita toimenpiteitä eivät riitä parantamaan koiraroduissa esiin tulevia ongelmia. Monissa roduissa säännöt, jotka rajoittavat yksittäisten yksilöiden käyttöä jalostuksessa, luovat edellytykset kestävämmälle jalostukselle. Muut rodut ovat jo ylittäneet rajan, jonka jälkeen sukusiitoksen aiheuttamia ongelmia ei voida rodun sisällä korjata.
Uusi polku eteenpäin
Sundgren puhui tuolloin valitettavasti kuuroille korville, mutta nyt tuulet näyttävät kääntyneen. Pohjoismaiden kennelliitoissa suhtaudutaan suunnitelmallisiin risteytysohjelmiin hyvin myönteisesti, ja useita erilaisia hankkeita on käynnissä. Toisaalta monet eurooppalaiset kennelliitot taas puolustavat mieluummin vanhakantaisempia näkemyksiä mitä tulee rotujen säilyttämiseen täysin puhtaina.
Kattavin ruotsalainen roturisteytysprojekti on suunniteltu neljälle ruotsalaiselle ajokoirarodulle (hamiltonin-, schillerin-, smoolannin- ja gotlanninajokoirat). Vuonna 1999 aloitettuun projektiin on otettu mallia vastaavasta projektista Norjassa. Alun perin idea lähti liikkeelle Ruotsin Kennelliiton jalostustieteellisestä toimikunnasta, joka ehdotti "ruotsalaisen ajokoiran" luomista. Tämä olisi tehty avaamalla rotujen kantakirjat siten, että alkuperäisistä neljästä rodusta olisi tehty yhden päärodun muunnoksia, joilla kaikilla kuitenkin olisi edelleen ollut omat erityispiirteensä. Rotuyhdistykset halusivat kuitenkin toteuttaa projektin eri tavalla, ja risteytyksiä on tehty pääosin ulkomaisten ajokoirarotujen kanssa. Tällä hetkellä rotujen jalostuspohjat näyttävät edelleen kapeilta, ja risteytysohjelmaa jatkettaneen.
Toinen ruotsalainen roturisteytysprojekti aloitettiin vuonna 2002, jolloin clumberinspanieliin risteytettiin metsästyslinjaista cockerspanielia. Tämä projekti on ollut monella tapaa menestys. Jo toisessa risteytyssukupolvessa voitiin kaksi narttua, kahdesta eri pentueesta, rekisteröidä rotutyypillisinä clumberinspanieleina kantakirjarekisteriin. Seuraavissa sukupolvissa saatiin nähdä jo usean maan näyttelyvoittajia. Narttu, joka syntyi viidenteen sukupolveen, on yksi harvoista nykyajan clumberinspanieleista, jotka on palkittu englantilaisessa metsästyskokeessa (British Any Variety Field Trials), kilpaillen springerspanieleiden ja metsästyslinjaisten cockerspanieleiden kanssa.
Yksittäisellä risteytyksellä ei kuitenkaan ole merkittävää vaikutusta rodun perinnölliseen vaihteluun, ei edes pienessä rodussa, ja voidaankin olettaa, että risteytyksiä tehdään lisää nyt, kun tie niille on raivattu.
Yllä: Clumberinspanielinarttu Spindel's Crossline oli metsästyslinjaisen cockerspanieliuroksen ja clumberinspanielinartun toisen polven jälkeläinen. Kolmivuotiaana (vuonna 2009) sen todettiin vastaavan ominaisuuksiltaan puhdasrotuista clumberinspanielia, ja samana vuonna se palkittiin neljänneksi parhaana narttuna Ruotsin Clumber Spaniel Club Show:ssa rodun yhdysvaltalaisen erikoistuomarin toimesta.
Kunnianhimoisia roturisteytysohjelmia on pystytetty myös muissa Pohjoismaissa, ja pohjoismaisia kennelliittoja voidaankin pitää tällaisen toiminnan pioneereina, niiden lähestymistavan ollessa samaan aikaan sekä käytännöllinen että tieteellinen. Norjassa on paraikaa meneillään projekti, jossa lunnikoiran perinnöllistä monimuotoisuutta palautetaan risteyttämällä rotuun buhundia, islanninlammaskoiraa ja pohjanpystykorvaa.
Yllä: Erik (vasemmalla) on ensimmäisen sukupolven risteytyskoira (lunnikoira x islanninlammaskoira). Lina (oikealla) on puhdasrotuinen lunnikoira.
Suomi on epäilemättä edelläkävijä mitä roturisteytyksiin tulee. Suomessa on toteutettu useita projekteja tiiviissä yhteistyössä rotuyhdistysten, Kennelliiton, DNA-laboratorion ja useimmissa tapauksissa rodun kotimaan rotuyhdistysten välillä. Suomen Kennelliiton mukaan roturisteytysohjelma tarkoittaa todellista, pitkäjänteistä sitoutumista kasvatustyöhön. Risteytysjälkeläisten terveys- ja luonneominaisuuksia seurataan koko niiden elämän ajan.
Yksi suomalaisista projekteista on toteutettu pinserillä, johon on risteytetty läheistä sukulaisrotua snautseria pinserin terveyden ja luonteen parantamiseksi. Tässä projektissa jo kolmannen sukupolven risteytysjälkeläiset ovat voittaneet sertifikaatteja kansainvälisissä näyttelyissä.
Toisessa suomalaisessa projektissa kromfohrländeriin on risteytetty villakoiraa, tiibetinterrieriä ja parsonrussellinterrieriä pienilukuisen ja geneettisesti hyvin kapean kromfohrländerin jalostuspohjan laajentamiseksi. Projektissa on tehty yhteistyötä sekä Saksan että Sveitsin rotuyhdistysten kanssa.
Suomessa on toteutettu muutama muukin roturisteytysprojekti, ja Suomea voidaankin pitää kestävien jalostusmenetelmien "testilaboratoriona". Nämä projektit on toteutettu tieteelliseltä pohjalta yhteistyössä geneetikkojen kanssa, joilta valveutuneet ja vahvasti motivoituneet kasvattajat ovat saaneet tukea työhönsä.
Yllä: Nuts Over Vigo on ensimmäisen sukupolven risteytys barbetin ja espanjanvesikoiran välillä. Se on saavuttanut Suomen muotovalion tittelin barbetina.
Yllä: Yarracitta Kaneliprinsessa palkittiin vuoden näyttelykoirana Suomessa vuosina 2009 ja 2010, ja se on saavuttanut valionarvon useimmissa Pohjoismaissa sekä Baltian maissa. Se on kolmannen sukupolven risteytysjälkeläinen (pinseri x snautseri).
Yllä: Kromfohrländer Raasillan Champ on ensimmäisen sukupolven risteytys eli puoliksi kromfohrländer ja puoliksi parsonrussellinterrieri. Se on saavuttanut valionarvon kaikissa Pohjoismaissa sekä Baltian maissa.
Suomessa Kennelliiton hyväksymät roturisteytyspentueet rekisteröidään kolmen ensimmäisen polven ajan erikoisrekisteriin (ER). ER-rekisteröidyt koirat voivat osallistua kaikkiin koiraharrastuksiin ja -kilpailuihin, mutta ne eivät voi saavuttaa kansainvälisiä valionarvoja. Niitä saa käyttää vapaasti jalostukseen; roturisteytystaustaiset koirat tulee kuitenkin yhdistää kolmen ensimmäisen polven ajan takaisinristeytyksillä alkuperäiseen rotuun eli risteytysjälkeläisiä ei saa käyttää jalostukseen toisten risteytysjälkeläisten kanssa. Neljännestä polvesta lähtien risteytyskoirat rekisteröidään normaaliin kantakirjarekisteriin (FI). Risteytyskoirien sukutauluja voi tarkastella Kennelliiton jalostustietokannassa.
Pohjoismaiset kennelliitot tarjoavat täyden tukensa tarpeellisiksi osoittautuville roturisteytysprojekteille, joiden tarkoitus on parantaa rotujen terveystilannetta ja/tai käyttöominaisuuksia. Risteytyksiä vastustavat usein eniten rodun harrastajat, jotka pitävät kiinni puhdasrotuisuuden perinteestä eivätkä ole perehtyneet perinnöllisen monimuotoisuuden välttämättömyyteen. Kansainvälinen DogWellNet-internetsivusto, jota ylläpitää International Partnership for Dogs -yhteenliittymä, tarjoaa yksityiskohtaisia raportteja suomalaisista roturisteytysprojekteista.
Uudenlainen avoimuus Pohjoismaissa
Tutkijat ja pohjoismaiset kennelliitot hyödyntävät tehokkaasti koko laajaa jalostuksen työkalujen kirjoa jalostuspohjien kapenemisen ja terveysominaisuuksien heikkenemisen estämiseksi ja hidastamiseksi. Jos perinnöllistä monimuotoisuutta menetetään, sitä ei saada takaisin ilman, että kantaan tuodaan geenejä ulkopuolelta, muista roduista. Rodun monimuotoisuutta voidaankin nykyisin selvittää DNA-analyysien avulla. Tutkijat ovat valmiita tekemään yhteistyötä rotuyhdistysten kanssa ja suunnittelemaan edistyksellisiä, roturisteytyksiä hyödyntäviä jalostusohjelmia. Pohjoismainen rotukoirakulttuuri on kansainvälisesti tarkasteltuna erittäin hyvässä maineessa, huippukoiria viedään ulkomaille useisiin maihin ja meillä noudatettavilla terveysohjelmilla voi olla positiivinen vaikutus näidenkin maiden koirakantaan.
Roturisteytysohjelmaa aloitettaessa täydellinen avoimuus on välttämätöntä, jotta kasvattajille ja rotuyhdistyksille myös ulkomailla muodostuu oikea käsitys siitä, mitä ollaan tekemässä, miksi ja miten. Toimiva tiedonkulku on avain onnistuneeseen lopputulokseen, ja myös mahdolliset takaiskut kannattaa raportoida avoimesti. On myös hyvin tärkeää, että risteytyskoirien annetaan osallistua koiratoimintaan ja kilpailla aivan samoin kuin puhdasrotuistenkin koirien, vaikka yleensä ensimmäisen polven risteytykset ovatkin ulkomuodoltaan niin erilaisia, etteivät pärjää näyttelyissä. Jotta risteytyskoirien ominaisuudet saataisiin mahdollisimman monipuolisesti esille, pitäisi myös niiden omistajien olla aktiivisia viemään koiriaan erilaisiin harrastuksiin ja kilpailuihin.
Suurin osa kasvattajista on varmasti yhtä mieltä siitä, että kasvattajien ja rotuyhdistysten pääasiallinen tehtävä on kasvattaa terveitä (myös mieleltään) ja rotutyypillisiä koiria, joiden käyttöominaisuudet ovat riittävät, ja jotka elävät yli kymmenvuotiaiksi. Geneettiset tutkimukset Yhdysvalloissa ja Suomessa näyttävät, että perinnöllinen monimuotoisuus saattaa olla riittämätöntä jopa lukumäärältään suurissa roduissa, mutta jos rotu on lukumääräisestikin pieni, todennäköisyys tähän on paljon suurempi. Jos näyttää siltä, että rotu on tullut pisteeseen, missä jalostuspohjan kapeneminen uhkaa koirien terveyttä ja laskee elinikää, tulee ehdottomasti kokeilla kaikki vaihtoehdot jalostuspohjan laajentamiseksi. Mutta vaikka roturisteytysohjelma käynnistettäisiinkin, tarvitaan lisäksi muitakin toimenpiteitä, jotta jalostukseen löydetään koirat, jotka parhaiten ylläpitävät nykyistä jalostuspohjaa.
Meillä on tuskin mitään hävittävää. Jos risteytyskoirat eivät ole kyllin hyviä, niitä ei käytetä jalostukseen; tämä toimii aivan samalla tavalla kuin puhdasrotuisissa pentueissa. Jos risteytykset onnistuvat, ne voivat selvästi parantaa sekä rodun terveyttä että käyttöominaisuuksia - ja samalla ne toimivat tiennäyttäjinä muiden rotujen kasvattajille.
Yhteenvetona
Monissa rotuyhdistyksissä ollaan yhä enenevässä määrin tietoisia tarpeesta ylläpitää rotujen jalostuspohjia kestävällä tavalla. Monilla henkiset esteet ovat kuitenkin edelleen suuria, kun aletaan puhua rotujen geneettisestä köyhtymisestä ja tarpeesta roturisteytyksiin. Tutkijoiden onkin pyydettävä kennelliittojen tukea harrastajien valistamisessa ja aktiivisesti pyrittävä muutokseen.
Myös FCI:ssä on nähtävissä kasvavaa hyväksyntää hyvin suunniteltuja roturisteytysohjelmia kohtaan.
Pohjoismaissa on todistettu, että harkituilla risteytyksillä voidaan menestyksekkäästi laajentaa jalostuspohjia, ja että rodunomaisuus voidaan palauttaa takaisin muutamassa sukupolvessa.
Kun tyypiltään, rakenteeltaan ja käyttöominaisuuksiltaan samankaltaisia sukulaisrotuja on saatavilla, eväät roturisteytykselle ovat todennäköisesti ideaaliset.
Pidemmällä aikavälillä serkusrotujen välisten säännöllisten risteytysten tulee olla luvallisesti toteutettavissa, jotta kasvattajilla on pysyvä työkalu perinnöllisen monimuotoisuuden säilyttämiseen kestävällä tasolla.
INGEMAR BORELIUS
Ingemar Borelius on yksi 1970-luvulla perustetun sileäkarvaistennoutajien ruotsalaisen rotuyhdistyksen perustajista. Hän on toiminut jalostusneuvojana ja myöhemmin sekä perustamansa yhdistyksen että spanieli- ja noutajayhdistyksen puheenjohtajana. Hän on hyvin kiinnostunut koiranjalostuksen historiasta ja uskoo, että kykymme ajatella uudella tavalla on ollut ratkaisevan tärkeää rotuja perustettaessa.
Artikkeli on julkaistu aiemmin Koiramme-lehdessä 7-8/2019.